Kevään korvalla

"Kevään korva luulee jostain toivon palaavan..."
-Kaarle Viikate

Päivät pitenevät pitenemistään. Aurinko tekee yhä korkeampia kierroksiaan Myrskyluodon yllä. Rantakivien ympärillä näkyy jo sulaa. Jääkin on notkahtanut tuntuvasti alas päin.

Sitten eräänä päivänä se kuuluu. Varmin kevään merkki. Lokki. Metelöiden ne tulevat tarkastamaan pesäkiviään ja kesäkunnaitaan. Ei vielä jäädääkseen, mutta tihenevällä tahdilla ne palaavat, yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes jää sulaa, ja on aika aloittaa pesiminen. Mitä kauniimpi kevätpäivä, sitä varmemmin lokitkin ilmaantuvat reviirilleen tiedottamaan omasta olemassa olostaan ja erinomaisuudestaan. Mietin missä ne mahtaavat viettää yönsä ja lumituiskuiset päivät. Ehkä ne turjottaa kaupungissa, ja kaipaavat. Vähän niinkuin minäkin poissaollessani.

Hauskin (ja samalla kertaa ärsyttävin) lokeista on Roopertti, valtavan kokoinen harmaalokki. Se on näiden kivikkojen ja kallioiden ehdoton kuningas, ja hyvin tietoinen asemastaan. Muut lähipiirin lokit karttavat ihmisiä edes sen verran, että laittaavat pesänsä pieniin naapurisaariin, kareille ja mihin kivenkoloon nyt kukakin. Mutta Roopertille mikään pikkuinen karipahanen ei käy, hän pesii Myrskyluodolla. Ja suhtautuu meihin yliolkaisesti, varmaan tiedostaen, että hänen sukunsa on ollut täällä jo ennen meitä, joten tämä saari on oikeastaan hänen. Nöyrää poikaa ollaan vain silloin kun ruokaa on tarjolla. Eräänä kesäpäivänä Roopertti söi hetkeksi vartioimatta jääneestä kalasiivilästä juuri peratut kalat, ja istahti päälle päätteeksi vielä siivilään. Varmaan odottamaan lisää. Ainoa, jonka sopii komentaa häntä, on Roopertin muija. Kerran seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa, jossa Roopertti komennettiin hautomaan siksi aikaa, kun rouva lähti ruokailemaan. Heti kun silmä vältti, Roopertti yritti lähteä lätkimään, ja jättää munan vartiotta. Rouva vaan taitaa tuntea kumppaninsa metkut, ja kaarsi mielettömällä metakalla saaren takaa takaisin laittamaan ukkoan kuriin. Nauratti, kun Roopertti teki ilmassa täyskäännöksen, ja paineli takaisin pesälle, hyvinkin nöyränä sillä kertaa. Kirosi varsin mielessään, kun ei päässytkään muijan komentelun takia "jätkien kaa kaljalle"....

Totta kai Roopertti on yksi ensimmäisistä, jotka saapuuvat tiluksiaan tarkastamaan. Tärkeänä se patsastelee ja saapastelee jäällä ja saaren kalliopenkereillä. Huutaa ja mesoaa, että kaikki varmasti saavat tietoonsa, että tämä on hänen huudejaan. Kuullostaa siis jo hyvin kesäiseltä.

Seison pitkään hämärtyvässä kevätillassa kuuntelemassa. Koko järven tuntuu täyttävän hanhien toitotus, se kantaa voimakkaana yli jääkenttien, ja kaikuu pakkasillassa saarien kallionkupeista joka suuntaan. Ilma on suorastaan hengästyttävän täynnä kevättä. Ääni valtaa koko tienoon. Tuntuu, että vasta seurasin satojen hanhien taivallusta yli alhaalla roikkuvan syystaivaan. Silloin ne tulivat idästä, nyt suunta on vastainen. Täällä hanhet ei pesi, ovat kevään ja syksyn ohikulkijoita vain. Vielähän tuota on matkaa mentäväksi asti, jos vaikka Siperian perukoillekkin matkaavat. Yllättävän nopeasti huomaa taas talven menneen. Mitä enemmän sitä vuosi vuodelta opin rakastamaan, sitä joutuisammin talvipäivät taittuvat.

Silti kaipaan jo sulaa vettä ja lämpimiä päiviä. Näin iltahämärissä vielä jääpeitteen alla lepäävä vesi näyttää käsittämättömän samalta, kuin valkeiden alkukesän öiden tyynenä välkehtivä järven pinta. Pystyy hetken jo kuvittelemaan kesäyön ympärilleen. Vai liekö toivoa vain...

Talvi

Lumen ja jään valtakunnassa...

 Palaan Myrskyluodolle jäitä pitkin ensimmäisen kerran jo 9.1., vain 2 kuukautta edellisen käynnin jälkeen. Talvi on todellakin tullut vahvana ja varhain. Veli tosin ehtii käymään jo edellisten kunnon jäiden aikaan, ennen joulua moottorikelkalla.

Tulen hiihtäen, ja sydän tuntuu pakahtuvan riemustaan, kun luotoni tulee näkyviin kaartaessani toisen saaren takaa. Jäätä on jo reilut 35 cm, mutta lunta vain nimeksi, myrskytuulet ovat puhaltaneet saaret paljaiksi lumesta. Jäällä sentään vähän enemmän. Talvinen järviympäristö onkin pohjoistuulten, lumen ja jään, sekä hirvien, metsojen ja korppien valtakuntaa.

Jää näyttää tulleen kuin taikaiskusta, aallot vaikuttavat jääneen talven vangiksi sekunnissa, kesken vyörymisensä. Lainehtimaan ikuisesti aloilleen, jään alle.

Talvimetsä on mykistävän kaunis. Ja vaitonainen. Ensisilmäyksellä ympäristö vaikuttaa tyystin kuolleelta ja hiljaiselta. Mutta päivien edetessä pysähtyneisyys muuttaa muotoaan, avaa silmäni talvisen luonnon pienille ihmeille, ja joka päivä sattuu jotakin hauskaa. Harmittelen sitä, että kamera jäi kaupunkiin, olen pelkän puhelimen kameran varassa.


 Korppi on ensimmäinen elollinen, jonka näen. Kesällä niitä ei näy täällä juurikaan, mutta talven tullen ne ovat ottaneet tämän pysähtyneen maailman omakseen. Siivet äänekkäästi havisten se suorittaa ylilentojaan päivittäin.


 Eräänä päivänä seuraan vastasataneeseen lumeen ilmestyneitä hirven jälkiä kilometrikaupalla. Kuulen sen rymistelevän eräässä saaressa, jonka rantaan sen jälkiä seurasin, mutta sitten se pysähtyy paikalleen, enkä erota sitä puiden lomasta, vaikka kuinka tiirailen. Voin oikein tuntea sen tuijotuksen selässäni, kun lähden jatkamaan matkaa. Samalta tuntuu aika usein, kun liikun jäillä ja saarissa. Kenties silloin joku päiväunilla oleva pöllö raottaa laiskasti silmiään ja katselee punatakkista ulkoilijaa, ja jatkaa sitten uniaan.

Metso käy usein ruokailemassa ja pitämässä yöpuutaan luodollani. Jälkiä on saari täynnä, ja eräänä päivänä satumme viimein vastakkain. Käyskentelen kaikessa rauhassa mökin taakse, ja suuri ukkometso lähtee julmetulla ryminällä lentoon ihan vierestä. Kumpi lie säikähti toistaan enemmän. Seuraan sen lentoa naapurisaareen, mutta unohdan asian tyystin, kun itse kävelen samaiseen saareen noin tuntia myöhemmin. Sama näytelmä toistuu uudestaan, ja ihan yhtä säikäyttävänä. Metsokin varmaan miettii mielessään, että eihän tuolta saa rauhaa hetkeksikään...

Myös kettu on jättänyt helminauhamaisen jälkijononsa kulkemaan saaresta saareen. Yhtä uteliaana minäkin kierrän talvisaaria, ja satun usein samoille jäljille. Talvella on hyvä tutkailla saaria, joille kesäaikaan ei ole mitään asiaa. Kun lokit ja tiirat tulevat pitämään yhdyskuntiaan, olisi näille pikkusaarille tunkeutuminen kuin veren nokasta kaivamista. Yksi näistä tutkimuskohteista on nimeltään Ukonsaari, ja sieltä yritän etsiä merkkejä muinaisista palvontamenoista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Löydän jälkiä vain lokkilaumasta. Ukonsaaret ja -kivet on vanhastaan ollut Ukko-ylijumalan mukaan nimettyjä, välillä uhripaikkoinakin toimineita.
 
Seuraan mielenkiinnolla myös teerikukkojen touhuja. Niitä on kahdeksan yksilön lauma, ja ne ruokailevat lähisaarissa. Varmaan Myrskyluodollakin, silloin kun häiriötekijöitä, eli minua, ei ole.  Seuraan kuinka ne pyrähtelevät saaresta toiseen, istua jukottavat lyyrapyrstöt keikkuen tuntikausia koivujen latvustoissa syömässä. Välillä rauha rikkoutuu, ja tulee rähinää parhaista paloista. Lauma hajoaa, ja jotkin lähtevät kuin niskojaan nakellen omille teilleen. Välirikko tuli. Seuraavana päivänä kun näen lauman se on kuitenkin taas vanhalla kokoonpanolla kasassa, ja riidat on unohdettu. Vähän kuin Dingolla konsanaan. :D

Illat tulevat pimeinä ja varhain. Kuitenkin päivä päivältä aurinko sitkistelee aavistuksen pidempään horisontin yläpuolella. Ja täysikuun tullessa yölläkin on valoisaa, kuunvalo maalaa maiseman suorastaan maagiseksi. Iltaisin luen Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Hurmaavaa ajankuvaa 1800-luvun lopulta. Mietin millaista täällä on ollut silloin. Isossa naapurisaaressa on ennen ollut talo, kenties juuri tuolloin. Iida ja Aapeli siellä ovat pitäneet majaansa ja eläneet elämäänsä, aikalailla eristyksissä muista. Tosin silloin ero muihin maalaistaloihin ei saaristossakaan ole ollut niin suuri, kun sähköä ja juoksevaa vettä ei ollut vakiovarusteena mantereellakaan. Ei ihme että ennen ihmiset ovat olleet sitkeää tekoa ja hyvässä fyysisessä kunnossa, kun mikään ei tule automaattisesti ja helpolla. Tunteehan sen täällä omassakin selässään, kun lämmön eteen saa tehdä ja kantaa puita jatkuvasti, ja olla tulia sytyttelemässä. Jokainen vesipisara on kantosessaan, avantoakin saa olla olla nuijimassa auki vähän väliä. Normaaleihin elämän perusedellytyksiin kuluu näin huomaamatta tunteja päivässä, samoihin asioihin joihin kaupungissa ei kiinnitä mitään huomiota, kun valo, vesi ja lämpö tulevat nappia painamalla. Silti en hetkeäkään vaihtaisi pois.
 Mutta ihmeellisiä on ihmiskohtalot. Kenties muinoin, kun Aapeli on hakannut arkisissa toimissaan vesiavantoa tämän samaisen järven pintaan, on toisaalla juuri samalla hetkellä Sibeliuksen Janne istunut Wienissä kirjoittamassa rakastetulleen, että; "Minusta ei koskaan tule mitään. Monesti on tehnyt mieli antaa palttua koko säveltämiselle, ja ryhtyä kokopäiväiseksi idiootiksi, mihin minulla suuret taipumukset onkin." ja luonut samaan aikaan Kullervoaan.

 Ihmiselämän vaikutukset luontoon ovat yleensä miinusmerkkisiä, mutta Iidan ja Aapelin saaressa on havaittavissa myös päinvastaista. Saari on paljon vehreämpi ja lehtomaisempi kuin saaret täällä yleensä. Luonto on ottanut vallan ihmisen entisillä asuinsijoilla, ja muinoin muokattu maa on vastaanottavaisempaa kuin karut kivikkosaaret. Kasvusto on monimuotoisempaa, ja jopa jälkiä sata vuotta sitten hartaudella hoidetusta puutarhastakin on jäljellä, kun Iidan marjapensaita löytyy muiden pusikoiden lomasta. Rakennuksista on jäljellä enää muisto, emme ole löytäneet edes kivijalkaa.

Kun tammikuu kääntyy helmikuun puolelle, tuntuu auringon säteissä jo selvä aavistus keväästä. Kirkkaita ovat talvipäivät, mutta kylmiä. Jää paksunee paksunemistaan, ja kestää jo auton. Ja sitten traktorinkin. Veli auraa traktorilla tien saareen, ja kuljetamme luodollemme polttopuita, kesän kasvimaan pohjiksi vanhoja perunalaatikoita, rakennusaineksia ja muuta hyödyllistä, joiden kuljettaminen olisi paljon hankalampaa sulan veden aikaan. Polttopuut tulevatkin tarpeeseen, jotta pystyn jatkamaan saarielämääni. Joutuisimme hakkaamaan saaren paljaaksi, jos aikoisimme pärjätä pitkät talvioleskelut vain täältä hakatuilla puilla. 

Olen onnellinen ympäröivästä pimeydestä ja hiljaisuudesta. Vaikka mantereella ollessani liikun paljon lähiluonnossa ja välillä etäämmälläkin, se on silti erilaista. Kun pysähtyy, niin ääniä kuuluu väistämättä jostakin. Koiran haukut, valtatien kohinat ja moottorikelkkareitin hurinat. Ylipäätään se, että ihminen on lähellä. Silti lähiluonnossa liikkuminen on tyhjää parempi, varsinkin jos ei pysähtymällä pysähdy kuuntelemaan. Jos olen ollut useamman päivän poissa metsästä, alkaa selittämättömästi hermostuttamaan. Ärsyttää. Äänet ja valot ahdistaa. Lopulta metsään lähteminenkin tuntuu nihkeältä. Ja sitten kun kuitenkin saa itsensä lähtemään, elämä alkaa hymyillä noin viisi minuuttia lähtemisen jälkeen. Mieli tyyntyy ja sielu rauhoittuu.Ajatukset selkiytyvät, ja luopuvat jonninjoutavasta painolastistaan.
  Toki tänne saarellekkin kantautuu välillä ääniä, kun ihmiset liikkuvat jäällä autoilla ja kelkoilla, kesällä veneillä. Metsästyskoiran haukkua ja mantereella käynnissä olevan metsähakkuun ääniä. Mutta ne ovat vain ohikiitäviä hetkiä, ei sitä jatkuvaa taustakohinaa, joka pienenkin taajama-alueen tuntumassa on aina läsnä.
 Täällä erämaan äärellä on jatkuvasti läsnä se rauha, jonka luonnossa liikkumisesta saa.
   

Myrskyluodon marraskuu

"Kesä oli äkkiä niin etäällä, kuin sitä ei ikinä olisi ollutkaan."

- Tove Jansson

Talvi tulee tänä vuonna varhain. Siihen on vaikea suhtautua. Toisaalta odotan talvea innoissani, mutta samaan aikaan sieluun koskee, kun lähtö lähenee. Olen laskenut paljon sen varaan, että pystyn asustelemaan saaressa pitkälle joulukuulle asti, kuten muutamana edellisenä vuonna olisi ollut mahdollista. Haaveeksi se näyttää jäävän...

Marraskuun aamut ovat kuitenkin suorastaan maagisia. Ikinä ei oikein tiedä mitä odottaa herätessään. On kuulaita pakkasaamuja, jolloin hengitys höyryää kilpaa järven kanssa. Ne tekevät ihmisen onnelliseksi. 

Joinakin aamuina taas on niin tiheä sumu, että sen tietää olevan yhtä tiheänä päällä koko päivän. Sumulla on jotenkin sama vaikutus kuin myrskyllä, maailma tiivistyy pienemmäksi. Näkökenttä on niin pieni, että tulee kiinnitettyä huomionsa vain pieniin ihmeellisiin yksityiskohtiin. Yhdessä kastehelmessäkin riittää ihmeteltävää. Eräänä aamuna eksyn moottoriveneellä sumussa, kun lähden harhailemaan kohti manteretta. Olin aivan vakuuttunut, että ajan suoraan, mutta kampean silti liikaa vasemmalle. Niin ihminen kuulema tekee näkyvyyden ollessa jollain lailla hämääntynyt. Katsopa vaikka jälkiäsi lumisella jäällä kävellessä. :) Onneksi olen kuitenkin tutulla reitillä, ja osaan järkeillä tieni takaisin oikealle väylälle. Täällä saariston sokkeloissa olisi kyllä helppo eksyä, jos vieraammille vesille ajautuisi. Kaikki rannat ovat ihan yhtä kivikkoisia ja saaret yhtä karuja. Iskee kuitenkin jotenkin paniikki kun ei näe puolta metriä pidemmälle. Palaan saareen. Eihän tässä niin kiirettä mihinkään ollutkaan....

Ja sitten eräänä aamuna se vihdoin on maassa. Ensilumi. Jo jonkin aikaa on lupaillut sen suuntaista. Mantereella on ehtinyt sataa lumen kunnolla maahan asti jo parikin kertaa. Täällä järven vaikutus on niin suuri, että joinakin aamuina vain laitureilla on ollut hieman lunta. Kuin koristeeksi. Sitten jo katoillakin. Ja lopulta se sitten saapuu. Ensilumi tekee minut yhtäaikaisesti sekä mykistävän onnelliseksi että surulliseksi. Koko maailma hiljenee lumen myötä. 

Olen keväällä päättänyt olla täällä ensilumiin saakka. Tuo jo aiemmin mainittu suvun patriarkka ei ole aikanaan tehnyt kalastusmajaansa talviasuttavaksi, ja muutostöitä odotellessa joudun lähtemään rospuuton ja kovimpien pakkasten ajaksi pakosalle. Kylmä täällä kieltämättä alkaa ollakkin, kun aamuisin tuvassa on järestään noin 4 astetta lämmintä herätyksen aikaan. Kunnon makuupussi tulee todelliseen tarpeeseen. 

Tuntuu että koko sielu särkyy, kun lopulta marraskuun puolenvälin maita viimeisen kerran lähden. Seuraavalla viikolla järvi jäätyy ensimmäisen kerran umpeen. Toivon pakkassäiden jatkuvan, jotta pääsen pian jäitä myöten edes käymään. Talvi tuntuu kuitenkin tulevan yhtä keikkuen kuin kevät konsanaan. 

Kulku evätty, ainakin toistaiseksi. Minä olen mantereella ja Myrskyluoto tuolla jossain...

Hetken kaipaan omaa kotiani, johon olisin talven tullen voinut palata. Mutta vain hetken, ja se kaipuu on pientä verrattuna siihen kuinka kaipaan Myrskyluodolle. En suostu katumaan ratkaisujani, ja päätän iloita asioista joita pystyn nyt tekemään. Heitän repun selkään ja painun maailmalle. Suunnittelen uusia matkoja. Olen onnellinen talven ekasta hiihtolenkistä, sekä siitä että joulukuun ensimmäisenä päivänä on jo niin paljon lunta, että voin harhailla pitkin metsiä suksineni. Vaikka samainen lumi ajoikin minut liian varhain pois saaresta. Nyt on aikaa myös säilöä karpalosoiden ja metsien mättäiden saaliit, ja keitänkin hurjat määrät hilloa, hyytelöä, pikkelsiä.... Kyllä talvikin on ihana. ♡

"Talvi se viimein perille löysi, tallaamaan tuttuja tienoita kai..."

"Ruttuvaari otti heti pikkelsipurkin käteensä ja alkoi popsia. Hänestä pikkelsi ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta hän söi sitä uhallakin.

Hetken päästä Mymmeli sanoi:

- Sinun vatsasi ei kestä pikkelsiä. Halkeat vielä ja kuolet heti paikalla.

- Ei lomalla kuole, Ruttuvaari sanoi iloisesti. - Mitäs tuolla soppakulhossa on....?"

- Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Karpalosoilla

Minä rakastan syyssuota. Jo pelkästään sen tuoksukin on huumaava ja villi; suopursu, muta ja menneen kesän kuolema.

Lisäksi se on ainakin minulle äärimmäisen terapeuttinen paikka. Suolla karpaloiden perässä tarpoessa mieli saa kulkea omia polkujaan. Maailmasta tulee jotenkin pienempi, kun huomaa yht´äkkiä olleensa kolme tuntia noin 5x5 m kokoisella alueella, vaikka se pieni pläntti on tuntunut hetkellisesti koko maailmalta, kun on niin keskittynyt oloonsa juuri siinä hetkessä.

Tuolla on karpalo. Ja tuolla. Tuolla... Kun keskittyy karpaloiden välillä haastavaankin bongailuun sammalmättäiltä, mielellä on aikaa kulkea omia hitaita reittejään. Ylipäätään aika syyssuolla on jotenkin pysähtynyttä.

"Olen niin pieni että vältyin kurjenkin nokalta." ♥

Tänään ajattelin sellaista asiaa, että "Kuka minä olen?" on varmasti yksi maailman pelottavimmista kysymyksistä. Ehkä myös vaikein. Ja siksi henkilökohtaisella tasolla myös kaikista tärkein. Maailma olisi aivan varmasti parempi paikka, jos ihmiset kysyisivät "Kuka minä olen?" sen ainaisen "Mitä MINÄ haluan?"-hokeman sijaan. MINÄ HALUAN vuoden kestävän 700 € puhelimen, lentokoneen, uudet lakanat, kengät, ilmalämpöpumpun, kuuden huoneen kämpän kaksion sijaan että mahtuu enemmän tavaraa, just tuon miehen/naisen, auton, treffeille, omakotitalon, lihakset, rajat kiinni, pääomatuloja kaatamalla metsän, olla laiha, Ukrainan, valtaa, rahaa,  maailman herruuden.....jne. Lista on aivan loputon. Ja maapallo hukkuu tähän kaikkeen. Ihmisen oma sielu varsinkin. Miten ihminen voi olla kokonainen, jos sielusta on jaettu pienikin pala kaikkeen mitä hän niin kovin haluaa/omistaa?

Totta kai noista kahdesta "Mitä minä haluan?" on helpompi tapa täyttää aivojaan. Mutta se on hyödytön, jopa vahingollinen, niin kauan kun vastaus siihen toiseen puuttuu. Totta kai "Mitä minä haluan?" on tärkeäkin jossain asioissa, kuten kumppanin valinnassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa, mutta juurikin hyödytön niin kauan, kun et tunne itseäsi. Kuinka kummassakaan valinnassa voi onnistua, ennen kuin olet käsitellyt "Kuka minä olen?"

Tuntuu että tuon "Mitä minä haluan?" voimin sitä paitsi kartetaan "Kuka minä olen?"-kysymystä. Täytetään koko elämä puuhalla, projekteilla, omaisuudella, draamalla ja tavaralla, ettei vain olisi aikaa ja hiljaisuutta olla yksin omien ajatuksiensa ja oman itsensä kanssa.

Karpalosoilla sitä ainakin on. Aikaa, tilaa, ja hiljaisuutta. Karpalosoilla on niin pysähtynyttä, että sielukin ehtii taas kyytiin. :)

Harvinainen vieras

Hassua, sen että ehdin julkaista aiemman blogitekstin, jossa harmittelin sitä, kuinka vähän lintuja on näin talven kynnyksellä enää seurana, niin pihapiiriin pyrähti harvinainen vieras. Peräti niin harvinainen, että näin vieraan ensimmäistä kertaa näillä nurkilla, vaikka olen samoillut näitä saaria yli 20 vuotta. Ja ensimmäistä kertaa ylipäätäänkin. Äänen olen kyllä täällä aiemminkin kuullut, nakutus voi kantaa kilometrien matkan yli.

Palokärki.

Ei sillä että palokärki niin harvinainen ylipäätään olisi, elinvoimainen kanta Suomessa kuuluu olevan. Mutta minulle harvinainen, kun ei tavallisesti naapurustoon kuulu. Liekö ollut ruuanetsintä-vaelluksella tai nuori yksilö itselleen reviiriä etsimässä. Ja hieno näky palokärki onkin.

Sieltä hän pyrhälsi, naapurisaaresta täydellä touhulla. Aaltoilevasti lentäen ja huudellen kantavalla äänellä tullessaan. Havahduin kummalliseen ääneen, kun olin juuri keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, josta olin kaksi minuuttia aiemmin kirjoittanut. Nauratti ihan, kuinka nappiajoitus palokärkirouvalla olikaan. Sillä rouvaksi linnun diagnosoin, päälaki kun ei ollut punainen. Lähdeteoksena jouduin tosin käyttämään vielä sitä Zootakin vanhempaa opusta, Linnut värikuvina vuodelta 1953.

Iso lintu. Olin ajatellut mielessäni palokärjen noin käpytikan kokoiseksi, mutta lähempänä varistahan tuo taitaisi olla. Liekö joku poikkeuksellisen suuri yksilö, varmaan puolimetriä päälaelta pyrstöön. Lennähteli puusta toiseen, kuullosteli, ja vaihtoi seuraavaan puuhuun. Meidän puut on ilmeisesti hyväkuntoisia, kun ei mitään nokankoputettavaa löytynyt. Seurailin varmaan 10 minuuttia palokärjen puuhia, mutta juuri kun lähdin hiipimään kohti kameraa, palokärki päätti vaihtaa saarta. Niin aina. Huutaen lähti kohti pohjoista. Eli pitäisi olla poutaa tiedossa? Se olisikin ihan tervetullut enne, kovin on ollut harmaata ja sumuista päiväkausia. "Jos palokärki lentää etelään, tietää se sadetta. Jos pohjoiseen, niin poutaa."

Toisaalta palokärjen vierailu pihapiirissä voi kansantarinoiden mukaan olla myös huono enne, ja tietää kuolemaa. Varsinkin jos palokärki olisi intoutunut hakkaamaan tuvan hirsiä. Takaseinän toksutus tiesi isännän kuolemaa, sivuseinän emännän. Ja julkisivun hakkaaminen heikkoa tulevaisuutta kaikille. Ehkäpä nykytietojen varassa voikin tulkita palokärjen seinän naksutuksen huonoksi enteeksi, merkiksi siitä että hirret on hapristuneet ja pitävät sisällään jotain palokärjelle mieluista syötävää. :)
Mutta helppoa on kyllä ymmärtää vanhan kansan kammo, kyllä puusta toiseen lentelevä ja siellä ympäriinsä kuikuileva hiilenmusta otus ehkä aikalailla voi kuoleman lähettiläältä näyttääkin. Mutta hieno kohtaaminen joka tapauksessa.

Paremman puutteessa laitettakoon kuva palokärjestä siitä vuoden 1953 Linnut värikuvina-kirjasta. :) 

Kurki

Myrskyluodon ilot ovat kenties pieniä, mutta sitäkin aidompia. Tänä kesänä suunnatonta iloa tuotti kurkipariskunta, joka muutti hieman kauempana sijainneelta Kurkisuolta naapurisaareen. Ja saivat ainakin kaksi poikasta. Olen siis nähnyt tänä vuonna kurkia, lemppareitani, enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana yhteensä. Suurta ihastusta on aiheuttanut näyttävät ylilennot ja selvästi veden yli kaikuva "krouksutus" ja huutelu.

 Olen myös nähnyt kurjen lähempää kuin ikinä ennen. Se tapahtui toissaviikolla, kun porhalsin moottoriveneellä ko. saareen katsastamaan vieläkö kanttarellejä löytyisi. (Löytyi. :)) En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän, rantaviivalla käyskentelevä kurki, vai niemennokan takaa kaartava veneilijä. Kurki painui jalka"miehenä" pusikkoon ja minä sammutin häkellyksissäni vahingossa veneen moottorin. Mutta aika lähekkäin kuitenkin satuttiin, olisiko välimatkaa ollut noin 10 metriä. On se kyllä iso lintu. Jännä miten myöhään meidän kurjet täällä kotikonnuillaan vielä asustelee, luulisi että olisivat jo laumautuneet tulevaa muuttomatkaa varten. Vaan sieltä heiän huutelunsa vielä raikaa, varmaan yhtä erakoita kuin me naapuritkin....

Meidän lintukirja ei ehkä ole ihan tuoreimmasta päästä, järkälemäinen Zoo vuodelta 1977. Mutta tiiviisti sitä täällä luetaan. Kurkien muutosta kerrotaan hauskaa; ainakin muinoin kurkien muuttoa on seurattu tiiviisti myös lentoturvallisuuden vuoksi. Kurjet muuttavat niin korkealla, että muuttoliikkeistä on oltava selvillä, jotta kolareilta vältyttäisiin. Tuntuu jotenkin mukavalta ajatella, että edes joku asia menee yli ihmisen "minä ensin"-pakkomielteen ja luonnon luontainen kulku otetaan huomioon. Tai on mennyt ja on otettu ainakin joskus seitkyt-luvulla....

Mutta pian varmaan vaikenee myös täällä kurkien huutelu. Hiljaista alkaa olla muutenkin, kun kalasääsket, lokit, tiirat ja myös mahdottoman pullukka västäräkki ovat lähteneet. Kuikat vielä huutelee hämärissä illoissa, ja talitintit touhuaavat vimmatusti syystouhujaan. Niillä jotenkin kajahtaa päässä syksyisin. :D

Kurjenjälkiä hiekalla...

"Kauan katselin usvaista rantaa
 Sun siipesi kauas kantaa.
 Minä maahan vangiksi jäin...
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sinitaivaalla korkeuksissa
 Sinun laulusi vapaana soi.
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sama kaipuu mun kaupungista
 Tänne korpien kätköön toi..."
- Kurki, Vexi Salmi